Naulittu perhonen

Perhoset symboloivat elämän kauniita hetkiä; värejä, iloa, värähtelyä, leikkisyyttä. Loputonta onnellisuuden jahtaamista. Minulle perhosten rinnastaminen elämän kauniisiin hetkiin on ajatuksena lohdullinen sellaisina hetkinä, kun on saanut kokea jotain hyvää, josta ei haluaisi luopua.

Kauniista hetkistä on joskus vaikeaa päästää irti – niihin haluaisi takertua, ne haluaisi omistaa, tukahduttaa. Pakottaa jäämään luokseen ikuisesti. Elämässä on niin paljon kipeitä asioita, että se on kovin inhimillistä ja ymmärrettävää. Irti päästäminen on vaikeaa. Tuskan lävitse ei näe kauniita värisävyjä tai jälkiä koetusta ilosta.

Muistan elävästi lapsuuteni kuumat, heinäkuiset kesäpäivät; kun saalistin perhosia haavillani ja keräsin niitä alumiiniseen keksipurkkiin. Pidin erityisesti pienistä, sinisävyisistä perhosista, jotka lensivät siivillään auringon kuivattamalla heinäpellolla. Minusta oli ihmeellistä katsoa, kun ne hetkittäin ajautuivat keskinäiseen tanssiin toistensa kanssa. Ihmettelin, miten voi olla mahdollista, että perhosetkin osaavat kommunikoida keskenään leikin kautta. Niissä heijastui niin liikuttavalla tavalla elämän kepeys ja viattomuus. Puhdas rakkaus.

Kun myöhemmin kotipihalla avasin purkin kannen, löysin pohjalta vain elottomia kuoria. Hentojen siipien värisävyt olivat edelleen lumoavia, mutta kaikki ilo oli kadonnut. Rakkaus oli kadonnut. Tunsin oloni niin kamalan julmaksi, että yritin hyvittää pahoja tekojani pelastamalla uima-altaaseen pudonneita hyönteisiä haavillani.

Teini-ikäisenä aloin ihailla Vladimir Nabokovia luettuani Lolitan, joka on edelleen yksi lempiteoksistani. Nabokov oli lahjakas kirjailija, mutta hän oli myös intohimoinen perhosten keräilijä, jolle perhosten saalistaminen oli jännittävää tutkimustyötä. Hän keräsi eläessään yli neljätuhatta perhosta ja pääsi myös nimeämään löytämiään perhoslajeja. Mikä Nabokovia perhosissa lähes pakkomielteisesti kiehtoi? Ehkä perhosten metaforallisuus elämästä itsestään; sen ohikiitävästä, lyhyestä kauneudesta. Sen hetkellisyydestä ja hauraudesta. Nabokov on sanonut, että kirjallisen inspiraation nautinnot eivät ole mitään sen rinnalla, kun löytää mikroskoopin alta täysin uuden elimen tai aiemmin havaitsemattoman perhoslajin vuorenrinteeltä Iranissa tai Perussa. Itse asiassa, jos Venäjällä ei olisi ollut vallankumousta eikä hän olisi muuttanut Amerikkaan, Nabokov ei olisi omien sanojensa mukaan kirjoittanut yhtäkään romaania. Hän olisi omistautunut perhostutkimuksilleen.

Kiinnostuin perhosista uusin silmin Nabokovin innottamana, mutta huomasin pian, että en pystyisi pyydystämään niitä ilman tunnontuskia. En halua tukahduttaa perhosta, levittää sen siipiä auki ja kiinnittää sitä neuloilla paikoilleen. Haluan vaan pidellä sitä hetken, ihailla sen täydellistä kauneutta, ja sitten… päästää irti. Haluan ihmetellä tätä maailmaa aikuisena lapsen silmin, lempeästi itseäni opastaen.

Ei tunne, vaan se, miten valitset reagoida. Miten haluat toimia, millainen ihminen haluat olla? Millaista versiota itsestäsi haluat ja valitset itsestäsi päivittäin rakentaa? Pysähdy hetkeksi, vedä henkeä. Ihan rauhassa, ei ole kiire minnekään. Aseta toinen kämmen hellästi rintakehän päälle; tunnetko lämmön virtaavan kehoosi? Tunnetko sen sisällä kytevän ihmeellisen tunteen, joka väreilee sormenpäistäsi vatsanpohjaan asti? Se paikka, jonne kaikki kauniit, onnelliset hetket ovat taltioitu. Koti ja turvasatama, joilla on yksi yhteinen nimittäjä – rakkaus. Sinä.

Ajattelin ennen, että hyvillä hetkillä ei oikeastaan ole niin väliä, koska ne vain katoavat, ja niistä irti päästäminen sattuu liikaa. Miksi en siis eläisi tyyntä, harmaata elämää? Tasaista autopilottia, tuttua ja turvallista, ihan mukavaa. En pääsisi lentämään korkealla pilvettömällä taivaalla, mutta toisaalta en koskaan joutuisi myrskyisten tuulien runtelemaksi.

Mutta haluan niin kovasti tuntea värispektrumin jokaisen sävyn, myös sen pohjattoman mustan ja harmauden. Syksyn värittämän oranssin ja keltaisen, kesäaamujen vaaleanpunaiset pilvet ja sadepisaroiden peittämät, vihreät kielonlehdet. Haluan koskettaa, kuulla, nähdä; haluan olla elossa.

Haluan kämmenselkäni täyttyvän perhosista, jotka laskeutuvat siihen hetkeksi, kunnes jatkavat matkaansa.

Tällaisen surun keskellä on vain yksi lasipurkkiin teljetty perhonen, joka niin epätoivoisesti yrittää rimpuilla ulos, kohtaloaan vastustaen. Joskus me kaikki joudumme päästämään irti myös itsestämme; kaikesta kauniista ja hyvästä, jota olemme kärsivällisesti rakentaneet huolella ja rakkaudella. Mutta ei se tarkoita, että työmme olisi ollut turhaa. Se, mitä jätämme jälkeemme silloin kun lähdemme viimeisen kerran lentoon… no, se vasta kaunista onkin; sehän on tämä kokonainen, pieni elämä kaikkine väriskaaloineen.